Viikonloppuna olin kotipuolessa, hautajaistunnelmissa. Yleensä periaatteeni on, että en kuvaa hautajaisia – en itselle, sukulaisille tai asiakkaillekaan. Nyt joku pakotti minut ottamaan kameran mukaan. Ehkä syystä. Tämä reissu pakotti minut ajattelemaan taas rakkautta monelta kantilta.
Oli koskettavaa katsoa ja ikuistaa, kun iäkäs sukulaismieheni laski elämänsä rakkauden arkulle kukkalaitteen. Miten kauniisti hän rakasti – ja rakastaa – vaimoaan vieläkin, vaikka yhteisiä vuosikymmeniä on takana hurja määrä. Kuinka hän on hellästi hoitanut vaimoaan vuosia, vaikka tämä on ollut vuoteenomana ja lopulta jopa kykenemätön kommunikoimaan.
Mikä lämpö tämän miehen silmissä vieläkin, yhteisiä vuosia muistellessa. Sitäkin, että joskus tuli vähän riitaakin. Se kuuluu elämään.
Muistotilaisuudessa oli myös kuvia, joista näkyi heidän rakkautensa vuosien varrelta. Naurua ja lämpimiä hetkiä. Valokuvasta ne muistot eivät häviä koskaan, niihin voi palata aina. Valokuvien arvoa ei välttämättä osaa aina edes ajatella.
Joudun ehkä miettimään uusiksi periaatettani hautajaisten kuvaamisesta. Sielläkin on tärkeitä tunteita, vaikka helppo paikka se ei olekaan tällaiselle tunteisiineläytyjälle, joka nyyhkii usein häitä kuvatessakin. Ei työn kyllä aina tarvitsekaan olla helppoa, eikä kyyneltä tarvitse hävetä.

Eilen puhuin myös isomummoni (kuvassa alla) kanssa kuolemasta, sillä hautajaiset olivat hänen tyttärensä. Siinä sivussa puhuimme vähän rakkaudestakin.
Hän on nyt 98-vuotias. Hänen miehensä, isopappani, menehtyi vuonna vuonna 1991, yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hän kertoo yhä edelleen joka ilta nukahtavansa muistoihin Kalle-papasta ja toivovansa, että he vielä joskus tapaisivat. He tapasivat ensimmäisen kerran mummoni ollessa 14-vuotias, isopappani oli melkein kymmenen vuotta vanhempi. Mummo totesi heti topakasti, että hänhän ei sitten ala pariskunnaksi. Vasta kun hän on tarpeeksi vanha menemään naimisiin. Pappa odotti monta pitkää vuotta, vaikka muitakin morsiamia hänelle yritettiin tarjoilla. Mutta hän tiesi mitä halusi ja he menivät naimisiin mummoni ollessa 18. Pitkän liiton aikana ei riidelty, ei ollut tarvetta. Ymmärrettiin toista. Selvittiin sodastakin. Mikä rakkaustarina!

On olemassa mykistävää rakkautta.
Rakkautta, joka kaiken voittaa.
Rakkautta, joka ei katoa, eikä haalistu.
Rakkautta, joka odottaa.
Mielettömän inspiroiva asia tuo rakkaus!
Näitä todellisia rakkaustarinoita löytää läheltäänkin, ei siihen tarvita siirappisia Hollywood-elokuvia.
Näiden ajatusten jälkeen rupesin miettimään omaa työtäni. Miten kuvaamani kuvat voivat vielä joskus olla niitä hetkiä, jotka jäävät mittamattoman arvokkaina muistoihin. Tai valokuvat ylipäätään. Perhekuvat, sisaruskuvat, kuvat rakkaasta lemmikistä. Vaikka jopa kuva siitä entisestä rakkaasta, eihän kaikki rakkaus ole ikuista, välillä olemme vain vierailijoita toistemme elämässä – laivoja, jotka kohtaavat yössä. Mutta mikään rakkaus ei ole turhaa. Eikä varsinkaan yksikään muisto rakkauden olemassaolosta.
Valokuvalla on arvoa.
Ajatus toi minulle lämpöä, sillä välillä kriiseilen sen kanssa, että ”teenkö työtä, jolla on tarkoitus”. Koska haluan tehdä jotain hyvää ja merkityksellistä ollessani täällä. En vain ansaita leipää, nappailla kuvia ja pyörittää oravanpyörää. Näistä pohdinnoista tuli itse asiassa parikin uutta ideaa taas mieleen, mutta niistä sitten myöhemmin, kun vähän niitä makustelen ensin. 🙂

Minulla itselläni on kattava kokoelma kuvia, joissa esiintyvät minulle rakkaat ihmiset. Ne ovat minun aarteeni sadepäivän varalle. Näissä minun Mummi ja Pappa, kuvat tältä viikonlopulta.
Kuvien ei tarvitse olla huippuja, kunhan niissä on pala sitä, minkä haluaa muistaa. Suosittelenkin ottamaan paljon niitä ihan arkisia kotikuvia, vaikka kaikki eivät kameran edessä viihtyisikään. Sen ei tarvitse olla vakavaa, eikä aina tarvitse olla parhaimmillaan. Tulee päivä, jolloin ne asiat tuntuvat ihan toisarvoisilta. Ja valokuvaajalla voi käydä sitten ikuistamassa edustavampia otoksia, niitä jotka ilolla haluaa kehystää esille kodin seinälle. Kuvilla on monenlaisia käyttötarkoituksia ja paikkoja.
Kuvista kannattaa myös teettää paperikuvia. Se vaiva kannattaa nähdä, sillä digikuvat häviävät hetkessä, kun tekniikka pettää.
Viikonlopusta inspiroituneena haluan laittaa Beloved-kuvaukset ensi kesälle tarjoukseen, jotta voisin toteuttaa mahdollisimman monet ihanat muistot arjen inspiroivista rakkaustarinoista. Tämän kuvauksen voi antaa vaikkapa lahjaksi sellaiselle parille, joilla yhteisiä vuosia on takanaan jo paljon. Takaan, että pitkäänkin yhdessä olleilla on tämän kuvauksen aikana perhosia vatsassa ja saamme sen ikuistettua kuviin. Niistä kuvista voi olla sitten iloa jälkipolvillekin.
Eli: nyt helmi-maaliskuussa varatut Beloved-kuvaukset puoleen hintaan, 250 euroa – norm. 500 euroa. Tarjoushinta ei sisällä isoa valokuvavedosta. Kuvaukset voidaan toteuttaa touko-syyskuussa 2014. Kuvausten tarkka ajankohta voidaan lyödä lukkoon loppukeväästä/alkukesästä.
Rakkaudentäyteistä kevättä. Ottakaa kuvia!
Janica
