Aihearkisto: Uncategorized

Voimaa kuvassa

Viikonloppu on vierähtänyt Tampereella VVI:llä voimauttavaan valokuvaan tutustumisen merkeissä. Kahdessa päivässä ei tietenkään voi kaikenkattavasti asiaan perehtyä, mutta raapaista kuitenkin pintaa ja herätellä ajatuksia.
Facebookin puolella heräsikin mielenkiintoinen keskustelu valokuvaterapeutin näkökulmasta ja totta, tietysti tämän kanssa liikutaan sellaisilla vesillä, että ammattilaisille kuuluvat hommat pitää jättää ammattilaisten hoidettavaksi. Mutta kuitenkin koen, että ihan jokainen voi ottaa valokuvaa terapeuttisella otteella ja koska valokuva vaikuttaa aina kuvattavaan jollakin tavalla (toisinaan myös negatiivisesti!) on valokuvaajalla aikamoinen vastuu hyppysissään joka tapauksessa. On mietittävä kuvaa ottaessa, että aiheutuuko siitä kuvattavalle myönteinen vai kielteinen fiilis omasta olemisestaan, tuntuuko kuvaustilanne arvostelulta vai siltä, että kuvaaja hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet. Sillä on merkitystä, aina. Kuvaaja voi helposti lipsauttaa huomaamattaan jotain, joka jää kaivamaan pitkäksi aikaa. Ja työssäni tapaan ihan riittävästi passi-, rippi- ja ylioppilaskuvilla traumatisoituja ihmisiä, joiden haluun tulla kuvatuksi voi vaikuttaa jonkun leipääntyneen kuvaajan väsynyt liukuhihnaräpsäisy tai varomaton kommentti. Me kaikki haluamme tulla nähdyksi ja kuulluksi, se on ihmisen perustarpeita. Valokuvaajan työ on NÄHDÄ ihminen kameran edessä. Siitä lähdetään ja sitten voidaan miettiä tekniikkaa ja valoja. Muuten voi tosiaan mennä ottamaan niitä passikuvia. Ja siihen on oikeastaan nykyään automaattejakin, jotka hoitavat homman.

Itse olen aina ilahtunut siitä, jos pystyn valokuvilla näyttämään ihmisille, että hei, sinä olet kaunis, olipa kyse mistä kuvauksesta tahansa.
Viikonloppuna työparinani oli Kati Latva-Panula Kauhajoelta, Fiinikuvasta. Tehtävänannon mukaisesti lähdimme kuvaamaan toisiamme. Tällä kertaa roolit vaihtuivat, kuvaajan piti olla hiljaa ja ainakin neuvomatta tai tekniikkaan liikaa puuttumatta. Kuviakaan ei saanut jäädä katsomaan kesken kuvauksen. Kuvattavan puolestaan piti kertoa toiveensa, millaisena haluan itseni tässä kuvassa nähdä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti näettekin siis kuvia minusta Katin ottamana, sillä prosessin ideahan oli tietenkin se, että mitä minun kuvani tekevät minulle.

Heittäytyminen Katin seurassa oli helppoa, sillä ehdimme lounaalla keskustella aika henkeviä ja päästä kurkkaamaan toisiamme vähän pintaa syvemmältä. Luottamus on tärkeä tekijä hyvän kuvausilmapiirin luomiseksi. Minä toivoin Katilta, että hän ikuistaisi minussa sen, että kuinka koen kasvaneeni ihmisenä, että nyt minusta tuntuu, että osaan olla läsnä, olen rohkeampi ja voimakkaampi ja olen löytänyt oman paikkani ja polkuni.

Kun kuvaus alkoi minun piti päättää paikka ja vain tehdä oma osuuteni: kertoa mitä, missä ja miksi. Kati vain kuvasi, hiljaa ja tarkkaavaisesti. Laitoin silmät hetkeksi kiinni, hengähdin ja rupesin vain olemaan ja tuntemaan. Jännä juttu, että olikin aika helppoa ja vapauttavaa vain olla, tuntea eri fiiliksiä ja unohtaa se ”tämä-hymy-on-juuri-se-jonka-aikana-kelpaan-itselleni” -virnistys. Huomasin myös, että se hymy pyrki kasvoilleni aina, kun ajattelinkin jotain sellaista, jonka kanssa en tuntenut oloani kotoisaksi. On helpompi samaistua asiakkaan kenkiin, kun tietää mikä voi johtaa jähmettymiseen tai tekohymyn syntyyn, sehän on suojamuuri.

Kun kävimme kuvia läpi oli jännä nähdä, että miltä mikäkin tunne oikeasti kasvoillani näyttää. Millainen olen eri kulmista. Aluksi tuntui, että kiinnitin huomion vain epäkohtiin, että onpa minulla tuossa suu huonosti ja tuossa taas se laiskempi vasen silmä lepsottaa. Mutta hyvin pian siitä pääsi yli, hyväksyi jotenkin armollisemmin silmin, että se olen minä siinä, justiinsa sellaisena kuin minä satun olemaan. Ja kun toinen on kuvannut ajatusta käyttäen kauniita kuvia, niin onhan se ilahduttavaa. Aloin pikkuhiljaa löytämään ja hyväksymään itsestäni ihan toisenlaisia kuvia, kuin ennen olisin halunnut itsestäni nähdä. Joidenkin kohdalla jouduin oikein hehkuttamaan, että apua, olenko tuossa minä! Eli sitä samaa, mitä kuulen ilokseni myös asiakkaiden suusta. Se on hieno fiilis.

Tämä kuvaus toi minulle kyllä hymyn huulille ja taas uutta näkemystä. Oli puolestaan myös ihana kuvata Katia, nähdä sama prosessi hänessä, mutta olla ihan vain välikäsi ja silmät hänen visiolleen. Innostuimme kuvauksista niin, että lopetimme työskentelyn puoli yhdeltätoista yöllä, vaikka kurssipäivän oli laskettu loppuvan kuudelta. Toisille kuville nauroimme vedet silmissä, toiset vetivät meidät vakavaksi. Mutta aika harva kuva oli neutraali ja tunteita herättämätön. Ja vaikka otoksia samoista tunteista oli monia, niin jokainen oli uniikki. Kasvot vaihtelevat niin paljon. Uutta oli myös se, että kuvattava teki valinnan koko materiaalista, kuvaajalla ei ollut mitään sananvaltaa siihen, että mikä onnistui ja mikä ei.

Uskonkin, että kuvalla on tärkeä rooli siinäkin, että mitä kysymyksiä itseltämme kysymme, se voi sysätä liikkeelle tärkeitä ajatuksia.
Itse näin eilen yhdessä kuvassa iloa ja sen sitten valitsin esiteltäväksi kurssilaisille, koska monesti ihmiset sanovat, että tavaramerkkini on se, että hymyilen ja nauran aina. Tänä aamuna näinkin sen kuitenkin uusin silmin, eilisessä elämänhumalassa en ollut nähnyt silmissä piilevää surua ja kaipausta, vaikka suu onkin hymyssä. Toiset taas olivat nähneet sen välittömästi siinä kuvassa. Se herätti miettimään, että mistä se johtuu ja miten en eilen ollut kiinnittänyt asiaan huomiota – näenkö sittenkin vain sitä mitä haluan nähdä. Huonosti nukutun ja aika raskaankin yön jälkeen tunteet ja ajatukset olivatkin erit ja eri kuvat vetivät minua puoleensa.

Mieletön matka, kiitos Kati! Suosittelen kokeiltavaksi muillekin. Ei tarvitse olla ammattikuvaaja ottaakseen toisesta kuvia terapeuttisella otteella, tarvitaan vain tahtoa tehdä parhaansa sen toisen vision hyväksi ja kunnioittaa toisen ajatuksia. Teknisesti paras kuva ei välttämättä ole se, joka voimauttaa.
Ja tosiaan, ne raskaimmat jutut on hyvä mennä aukomaan ihan ammattiauttajalle. On olemassa myös ihan valokuvaterapeutteja, jotka pystyvät käyttämään sitä paljon syvemmin ja tarjoamaan myös ihan oikeita välineitä siihen, että mitä sitten tehdään, kun tunteita on saatu kuvilla auki. Mutta kyllä positiiviseen sävyyn otettu kuva voi toimia voimavarana silti, minusta on turha lähteä myös liikaa pelkäämään tällaisten menetelmien käyttöä, varsinkaan näin kevyessä mittakaavassa. Suurin työ kaikessa paranemisessa tehdään kuitenkin itse, oman pään sisällä ja kenellä meillä nyt ei olisi jotain ongelmia itsemme kanssa. Ehjempi minäkuva voi olla siinä apuna. Eikä kaikkea ja kaikkia tarvitse repiä rikki, kuva voi kertoa juuri sen, että mikä elämässä on hyvää ja siitä voi saada voimaa.

Minä opin hyväksymään itselleni ihan uusia ilmeitä. Olin luullut, että näytän tietyssä tunnetilassa ihan muulta kuin oikeasti näytin. Mutta se oli vapauttavaa. Olikin ihan ok olla jotain muuta kuin mitä oli luullut ulkoisesti olevansa. Se uusi Janica, joka kuvista heijastui olikin oikeastaan aika kiva.


Janica

Lapsikuvausta ilmassa!

Me päätettiin räväyttää nyt vähän erilaisen tapahtuman muodossa. Lokakuussa meillä on siis 20. ja 21. päivä lapsikuvauskarnevaalit, jolloin on mahdollista kuvauttaa lapset normaalihintoja paljon edullisemmin. Eikä siinä tietenkään vielä kaikki, meillä on paikan päällä yllätyksiä ja erilaista rekvisiittaa, naposteltavaa ja tietysti pukeudumme itse teeman mukaisesti!
Että tervetuloa vain, aikoja on alettu jo varaamaan, ne voivat mennä äkkiä!
Tähän kylkeen Hennan taiteilema juliste aiheesta.

Muuten me ollaan pakerrettu täällä töitä entiseen malliin, palomieskalenterin kuvaukset ovat jo yli puolenvälin ja monenlaista muuta on ehditty touhuta siinä sivussa. Eiköhän komeita palomiehiäkin saada tänne vähän maistiaisiksi syksyn mittaan! Olkaapa kuulolla!

Janica

Tunnelmia paloasemalta





Meillä oli palomieskalenterin kuvausten välissä pieni tauko, jolloin pystyimme leikkimään vähän turisteja.

Fitness!

Upea Mari Päkkilä vieraili studiolla viime viikolla ja tässäpä nyt nopsasti yksi maistiainen kyseisestä kuvauksesta. Otimme hänestä promokuvia, sillä Mari treenaa parhaillaan body fitnessin SM-kisoihin. Mari voitti vuonna 2009 SM-kultaa ja kuten kuvasta näkyy, niin työn tuloksia ei voi kuin ihastella!
Assari-parat Henna-Maria ja Monica saivat myös vähän habatreeniä, koska kirahviksi nimetty jalusta, jota olisimme kuvauksissa tarvinneet oli ottanut studiolta hatkat. Hienosti pärjäsimme kuitenkin lihasvoimin, liekö Marin läsnäolo tuonut ripauksen lisämotivaatiota!

Huomenna aamulla aikaisin sitten ihmettelemään lisää lihaksia, palomieskalenterin kuvaukset starttaavat paloasemalla!

Josko sen jälkeen ehtisi itsekin salille. Valokuvauksessa tarvitsee kuitenkin pitää kehosta huolta, kun on koko ajan työn puolesta ihmeellisissä asennoissa ja kantelee raskaita juttuja, usein yhdellä olalla ja kannattelee kameraa, ei sekään mikään kevyt kuitenkaan ole. Vähintään niska ja hartiat ovat aina jumissa. Kropan pitäisi kuitenkin kestää töitä vielä kymmeniä vuosia mukisematta! Viime talvena meni jo viikoksi selkä, oli sen verran tuskallinen kokemus (ja olen vasta 26!), että ei ihan heti huvittaisi uusia. Viisastuin sen verran, että nykyisin pidän pakollisena kolmea viikkotuntia liikuntaa itselleni, se kuulukoon työhön luettavaksi, koska se on työterveyden ylläpitoa.

Janica

Saaga 1v

Tänään kuvasin aurinkoisen Saagan yksivuotiskuvat. Pakko pistää nopsaan yksi kuva näytille tästä neidistä! Tämä tyttö viihtyi kameran edessä mainiosti ja saimme kasoittain upeita kuvia.
Olen kuvannut Saagan vanhempien hääkuvat, vauvamasukuvat ja nyt sitten nämä yksivuotiskuvat, mukava jatkumo siis. Työtä helpottaa, kun tietää jo millaisesta tyylistä kuvien saajat pitävät, miltä sisustus näyttää ja miten voi sujuvasti tehdä edellisiin kuviin sopivat valokuvat. Ja ainahan se on kunnia-asia, jos asiakas tulee uudelleen.

Nauttikaa kesästä! Se on niin lyhyt ja ytimekäs täällä Suomessa. Minä teen vaan kuvia, kalenteri on ihan pullollaan keikkaa. Ei ole vapaa-ajan ongelmia! Ehkä sitten elokuussa, kun pidän loman toisen pätkän.

Janica

Pisarat tuovat onnea!

Tänään kuvasin niin upeaa hääparia, että vaikka kaikkia tuleekin kehuttua (mulle kun tuppaa jostain syystä sattumaan vain ihania asiakkaita!) niin nämä ihmiset olivat oikeasti jotain ihan spesiaalia. Huomasin sen jo ensimmäisessä palaverissamme, kaikki katseet, kosketukset, ilmeet. Ja jatkuva suukottelu. He ovat korviaan myötään rakastuneita, monen vuoden yhdessäolosta huolimatta. Lisäksi he olivat niin välittömiä ihmisiä, että parin tapaamisen jälkeen tuntui, kuin olisi mennyt ystävien häihin. Pääsin tekemään hääkuvaukset juuri kuten haluan, sydämellä.
Oli ilo ja kunnia tutustua näihin ihmisiin ja kuvata heidän hääpäivänsä, kiitos Katja ja Joonas.
Melkein koko päivän satoi vettä. Vihkimisen aikana oikein taivaan täydeltä. Mutta pisarat tuovat onnea, vaikka sitä tämä hääpari ei kyllä tarvitse, heillä on jo onnen avaimet selvästi taskussa.

Tässä pari makupalaa suoraan kamerasta. Oli ihan pakko – taas, vaikka kymmentuntisen päivän jälkeen toki voisi mennä nukkumaankin.
Ihanaa viikonloppua! Ehkäpä lisää tulevaisuudessa.

Janica






Hetki ennen sadetta


Tänään kuvasin tätä upeaa hääparia, joka oli ihan mykistävän kaunis ja rakastunut. Tilasimme kuvauksiin sään, joka toteutui prikulleen toivomallamme tavalla. Taivas avasi hanat vasta kun lopetimme kuvaukset ja lähdimme ajamaan kirkolle. Mutta pisarat tuovat onnea ja sitä toivotankin tälle parille täydestä sydämestä!

Janica

PS. Käsittelin tämän läppärillä, jossa on Monican kiinankielinen Photoshop! Olipa hieman haastavaa!

Love from London!

Huh! Työpaja alkaa olla yli puolenvälin ja on pakko sanoa, että ajatukset ovat kokeneet aikamoisen tuuletuksen. Yksi meistä muotoilikin, että on kuin aivot olisi otettu pois, pesty huolellisesti, puristettu kuivaksi ja laitettu takaisin päähän. Luulen, että voimme kaikki allekirjoittaa sen.

Olen löytänyt itsestäni kuvaajana ja ihmisenä ihan uusia ulottuvuuksia ja päässyt luovuudessa jollain tapaa uudelle tasolle. Sen lisäksi olen oppinut nerokkaita tekniikoita luovuuden kaivamiseen, itsessäni ja toisissa. Kyllä on ollut jokaisen dollarin ja punnan arvoinen tämä reissu! En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta mikä minut on vallannut, tästä kyllä pidän kiinni ja vaalin tätä niin kauan kuin se on mahdollista. Mutta näillä eväillä sen kyllä pitäisi olla pysyvää.

Olen myös tutustunut upeisiin kuvaajiin täältä briteistä ja lisäkseni mukana on myös kaksi ruotsalaista skandinaavivahvistusta. Varsinkin heidän kanssaan olen tullut jotenkin kauhean läheiseksi, uskon, että tapaan heidät ihan varmasti lähivuosina uudelleen.

Tänään teimme ekat Beloved-sessiomme. Kauheasti aikaa ei ollut per ihminen, itse käytin aikaa noin kolme minuuttia, mutta katsokaa mitä sain siinä pienessä ajassa näistä ihmisistä irti! Saanen esitellä, Dani ja Chris, pariskunta joka kuvaili itseään aluksi sanoilla ”crazy people”, mutta joista kuoriutui näkyviin niin paljon enemmän, että me kuvaajat pyyhimme silmäkulmia ja nyyhkimme kuorossa. Sormeni syyhyävät päästä tekemään lisää!

Olemme olleet ”nettikiellossa” nämä päivät, mutta siis – pakkohan nää oli tulla teille näyttämään!

Janica

Tunteiden viemää

Lähtö Lontooseen on huomenna. Kyllä jännittää! Jouduin sinne miettimään mistä inspiraationi tulee, mitkä biisit minua inspiroivat ja mitä ajattelen. Meillä piti jokaisella lähettää lause, joka kuvaa meitä ihmisinä. Minun lauseeni oli:

”I think my feelings got me where I am now, they always show the right path to go.”

Mielestäni se, että mistä se inspiraatio kumpuaa on jokaisessa sisään rakennettuna. Kun tietää, että mitä haluaa, sen haluaa tehdä todeksi. Pitää vain kuunnella omia tuntemuksiaan, että mitä se on mistä ne kiksit saa, niin kaikki kyllä alkaa järjestymään. Itse ajattelin joskus, että suurin unelmani on elättää itseni valokuvaajana, tehdä työtä josta nautin. Nyt se päivä on tässä ja töitä on välillä enemmän kuin kalenteri vetäisi! Koko ajan minulle kirkastuu enemmän se, että mitä haluan tehdä.

Nykyisin haluan entistä enemmän valokuvauksessa keskittyä tuomaan esiin oikeita, aitoja tunteita, kuten olen jo sanonutkin siitä lähtien kun yrityksen perustin. Välillä se ajatus vähän hukkui kiireen ja hektisyyden keskellä, mutta hyvä, että heräsin sen puuttumiseen. Nykyisin taistelen pitääkseni siitä alkuperäisestä ajatuksesta kiinni, koska se on se juttu, joka minua motivoi. Sille pitää löytyä aikaa ja tilaa.

Selkäpiitäni karmii, että miten jotkut kuvaajat sanovat tekevänsä tunnepitoisia kuvia ja sitten kuvat näiden sanojen vieressä ovat kaikkea muuta, ehkä kyllä teknisesti hienoa, mutta niin päälle liimattua… Ei ne sanat, vaan ne kuvat!  Sanoilla ei kuitenkaan valokuvausta tehdä.

Aidot tunteet kuvaan lähtevät siitä, että myös kuvaaja antaa itsestään niin paljon kuin kuvattava haluaa ja tarvitsee – sekin vaihtelee. Pitää olla läsnä, pitää olla aito, pitää haluta tietää toisen tarina. Pitää antautua hetken vietäväksi. Pitää olla palo ja polte kaikessa mitä tekee. Pitää syttyä ja sytyttää! Mutta ei väkisin. Pitää myös osata antaa tilaa ja lukea ihmistä. Pitää haluta tehdä parasta. Tai ainakin parastaan. Aina.

Apua, meinaa tulla taas kunnon paatosta!

Minä menen sinne Lontooseen nyt katsomaan sitä tunteiden kuviin välittämisen gurua ja kerron sitten, että mitä se sanoi! Tai toivottavasti näytän teille kuvillani, että oppi on mennyt perille, ajatus entistä syvemmälle tekemisen sieluun.

Hyvää pääsiäistä. Ja koettakaa kestää tätä paloani tähän aiheeseen.

Tähän kylkeen laitan tällä viikolla yhden Paulasta ottamani kuvan. Paula on nuoresta iästään huolimatta jo todella ammattitaitoinen ja monipuolinen malli. Toivottavasti hän pääsee vielä pitkälle! Mallissa kauniiden kasvojen lisäksi tärkeää on myös helposti lähestyttävä, avoin ja mukava persoona. Sekin häneltä löytyy! Mallin työssä pitää myös osata välittää tunteita. Sain viikon sisään katsoa kahta lupaavaa mallinalkua, kiitos myös Hiljalle. Pitäkää tytöt unelmistanne kiinni, kyllä ne toteutuvat.

Ihanaa kevättä!

Janica

”Se vaatii rakkautta, hulluutta, draivia. Kaikki likoon, vaikka se suututtais kaikkia!”

Hugo ja Armas

Perjantaina studiolla vieraili ihania asiakkaita moneen otteeseen. Ensimmäisenä ennen iltapäivän lapsi- ja perhekuvausta kameran eteen saapui Hugo-faaraokoira ja Armas-italianvinttikoira. Armas on vasta alle vuosikas nuoriherra, joten virtaa piisasi. Naamaani ei ole ehkä koskaan nuoltu yhtä vauhdikkaasti! 🙂

Saimme parivaljakon jopa yhteiskuvaan, vaikka vauhtia tosiaankin löytyi! Tässäpä siis yksi näistä otoksista.

Tänään viikko alkoi tahmeasti. Olin perjantaina jättänyt toimiston avaimet sisään toimistoon ja tännehän ei ole vara-avaimia. No, konstit on monet sanoi mummo, kun naapurin mainostoimiston poikien kanssa sisään murtautui… Kiitos vaan avusta Funky Monkeyn pojat! Mutta mitään arvokasta en kyllä täällä enää säilyttele, että turha murtautua uudelleen, jos joku nyt ajatteli hyötyä tästä tiedosta. Ei maksa vaivaa, voin kertoa. 😀

Eiköhän se tästä taas elämä ala etenemään, kun tiistaihin päästään… Taidan lähteä hankkimaan vara-avaimia!

Janica