Voimaa kuvassa

Viikonloppu on vierähtänyt Tampereella VVI:llä voimauttavaan valokuvaan tutustumisen merkeissä. Kahdessa päivässä ei tietenkään voi kaikenkattavasti asiaan perehtyä, mutta raapaista kuitenkin pintaa ja herätellä ajatuksia.
Facebookin puolella heräsikin mielenkiintoinen keskustelu valokuvaterapeutin näkökulmasta ja totta, tietysti tämän kanssa liikutaan sellaisilla vesillä, että ammattilaisille kuuluvat hommat pitää jättää ammattilaisten hoidettavaksi. Mutta kuitenkin koen, että ihan jokainen voi ottaa valokuvaa terapeuttisella otteella ja koska valokuva vaikuttaa aina kuvattavaan jollakin tavalla (toisinaan myös negatiivisesti!) on valokuvaajalla aikamoinen vastuu hyppysissään joka tapauksessa. On mietittävä kuvaa ottaessa, että aiheutuuko siitä kuvattavalle myönteinen vai kielteinen fiilis omasta olemisestaan, tuntuuko kuvaustilanne arvostelulta vai siltä, että kuvaaja hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet. Sillä on merkitystä, aina. Kuvaaja voi helposti lipsauttaa huomaamattaan jotain, joka jää kaivamaan pitkäksi aikaa. Ja työssäni tapaan ihan riittävästi passi-, rippi- ja ylioppilaskuvilla traumatisoituja ihmisiä, joiden haluun tulla kuvatuksi voi vaikuttaa jonkun leipääntyneen kuvaajan väsynyt liukuhihnaräpsäisy tai varomaton kommentti. Me kaikki haluamme tulla nähdyksi ja kuulluksi, se on ihmisen perustarpeita. Valokuvaajan työ on NÄHDÄ ihminen kameran edessä. Siitä lähdetään ja sitten voidaan miettiä tekniikkaa ja valoja. Muuten voi tosiaan mennä ottamaan niitä passikuvia. Ja siihen on oikeastaan nykyään automaattejakin, jotka hoitavat homman.

Itse olen aina ilahtunut siitä, jos pystyn valokuvilla näyttämään ihmisille, että hei, sinä olet kaunis, olipa kyse mistä kuvauksesta tahansa.
Viikonloppuna työparinani oli Kati Latva-Panula Kauhajoelta, Fiinikuvasta. Tehtävänannon mukaisesti lähdimme kuvaamaan toisiamme. Tällä kertaa roolit vaihtuivat, kuvaajan piti olla hiljaa ja ainakin neuvomatta tai tekniikkaan liikaa puuttumatta. Kuviakaan ei saanut jäädä katsomaan kesken kuvauksen. Kuvattavan puolestaan piti kertoa toiveensa, millaisena haluan itseni tässä kuvassa nähdä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti näettekin siis kuvia minusta Katin ottamana, sillä prosessin ideahan oli tietenkin se, että mitä minun kuvani tekevät minulle.

Heittäytyminen Katin seurassa oli helppoa, sillä ehdimme lounaalla keskustella aika henkeviä ja päästä kurkkaamaan toisiamme vähän pintaa syvemmältä. Luottamus on tärkeä tekijä hyvän kuvausilmapiirin luomiseksi. Minä toivoin Katilta, että hän ikuistaisi minussa sen, että kuinka koen kasvaneeni ihmisenä, että nyt minusta tuntuu, että osaan olla läsnä, olen rohkeampi ja voimakkaampi ja olen löytänyt oman paikkani ja polkuni.

Kun kuvaus alkoi minun piti päättää paikka ja vain tehdä oma osuuteni: kertoa mitä, missä ja miksi. Kati vain kuvasi, hiljaa ja tarkkaavaisesti. Laitoin silmät hetkeksi kiinni, hengähdin ja rupesin vain olemaan ja tuntemaan. Jännä juttu, että olikin aika helppoa ja vapauttavaa vain olla, tuntea eri fiiliksiä ja unohtaa se ”tämä-hymy-on-juuri-se-jonka-aikana-kelpaan-itselleni” -virnistys. Huomasin myös, että se hymy pyrki kasvoilleni aina, kun ajattelinkin jotain sellaista, jonka kanssa en tuntenut oloani kotoisaksi. On helpompi samaistua asiakkaan kenkiin, kun tietää mikä voi johtaa jähmettymiseen tai tekohymyn syntyyn, sehän on suojamuuri.

Kun kävimme kuvia läpi oli jännä nähdä, että miltä mikäkin tunne oikeasti kasvoillani näyttää. Millainen olen eri kulmista. Aluksi tuntui, että kiinnitin huomion vain epäkohtiin, että onpa minulla tuossa suu huonosti ja tuossa taas se laiskempi vasen silmä lepsottaa. Mutta hyvin pian siitä pääsi yli, hyväksyi jotenkin armollisemmin silmin, että se olen minä siinä, justiinsa sellaisena kuin minä satun olemaan. Ja kun toinen on kuvannut ajatusta käyttäen kauniita kuvia, niin onhan se ilahduttavaa. Aloin pikkuhiljaa löytämään ja hyväksymään itsestäni ihan toisenlaisia kuvia, kuin ennen olisin halunnut itsestäni nähdä. Joidenkin kohdalla jouduin oikein hehkuttamaan, että apua, olenko tuossa minä! Eli sitä samaa, mitä kuulen ilokseni myös asiakkaiden suusta. Se on hieno fiilis.

Tämä kuvaus toi minulle kyllä hymyn huulille ja taas uutta näkemystä. Oli puolestaan myös ihana kuvata Katia, nähdä sama prosessi hänessä, mutta olla ihan vain välikäsi ja silmät hänen visiolleen. Innostuimme kuvauksista niin, että lopetimme työskentelyn puoli yhdeltätoista yöllä, vaikka kurssipäivän oli laskettu loppuvan kuudelta. Toisille kuville nauroimme vedet silmissä, toiset vetivät meidät vakavaksi. Mutta aika harva kuva oli neutraali ja tunteita herättämätön. Ja vaikka otoksia samoista tunteista oli monia, niin jokainen oli uniikki. Kasvot vaihtelevat niin paljon. Uutta oli myös se, että kuvattava teki valinnan koko materiaalista, kuvaajalla ei ollut mitään sananvaltaa siihen, että mikä onnistui ja mikä ei.

Uskonkin, että kuvalla on tärkeä rooli siinäkin, että mitä kysymyksiä itseltämme kysymme, se voi sysätä liikkeelle tärkeitä ajatuksia.
Itse näin eilen yhdessä kuvassa iloa ja sen sitten valitsin esiteltäväksi kurssilaisille, koska monesti ihmiset sanovat, että tavaramerkkini on se, että hymyilen ja nauran aina. Tänä aamuna näinkin sen kuitenkin uusin silmin, eilisessä elämänhumalassa en ollut nähnyt silmissä piilevää surua ja kaipausta, vaikka suu onkin hymyssä. Toiset taas olivat nähneet sen välittömästi siinä kuvassa. Se herätti miettimään, että mistä se johtuu ja miten en eilen ollut kiinnittänyt asiaan huomiota – näenkö sittenkin vain sitä mitä haluan nähdä. Huonosti nukutun ja aika raskaankin yön jälkeen tunteet ja ajatukset olivatkin erit ja eri kuvat vetivät minua puoleensa.

Mieletön matka, kiitos Kati! Suosittelen kokeiltavaksi muillekin. Ei tarvitse olla ammattikuvaaja ottaakseen toisesta kuvia terapeuttisella otteella, tarvitaan vain tahtoa tehdä parhaansa sen toisen vision hyväksi ja kunnioittaa toisen ajatuksia. Teknisesti paras kuva ei välttämättä ole se, joka voimauttaa.
Ja tosiaan, ne raskaimmat jutut on hyvä mennä aukomaan ihan ammattiauttajalle. On olemassa myös ihan valokuvaterapeutteja, jotka pystyvät käyttämään sitä paljon syvemmin ja tarjoamaan myös ihan oikeita välineitä siihen, että mitä sitten tehdään, kun tunteita on saatu kuvilla auki. Mutta kyllä positiiviseen sävyyn otettu kuva voi toimia voimavarana silti, minusta on turha lähteä myös liikaa pelkäämään tällaisten menetelmien käyttöä, varsinkaan näin kevyessä mittakaavassa. Suurin työ kaikessa paranemisessa tehdään kuitenkin itse, oman pään sisällä ja kenellä meillä nyt ei olisi jotain ongelmia itsemme kanssa. Ehjempi minäkuva voi olla siinä apuna. Eikä kaikkea ja kaikkia tarvitse repiä rikki, kuva voi kertoa juuri sen, että mikä elämässä on hyvää ja siitä voi saada voimaa.

Minä opin hyväksymään itselleni ihan uusia ilmeitä. Olin luullut, että näytän tietyssä tunnetilassa ihan muulta kuin oikeasti näytin. Mutta se oli vapauttavaa. Olikin ihan ok olla jotain muuta kuin mitä oli luullut ulkoisesti olevansa. Se uusi Janica, joka kuvista heijastui olikin oikeastaan aika kiva.


Janica

Yksi ajatus artikkelista “Voimaa kuvassa

  1. […] Janica Karastin blogikirjoituksen aiheesta. Mahtavasti kommentoitu aihetta ja upeita kuvia! https://janicakarastiphotography.wordpress.com/2011/10/02/voimaa-kuvassa/ Kirjoituksessa hän viittaa facebook keskusteluunsa aiheesta ja se vasta olikin hienoo! Eräs […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: